Kirjailijan kuulumiset

Tapahtui aikaan keisari Augustuksen

Tiistai 3.12.2019 - Kuusenoksa, Anu

Se tapahtui ajankautena, jolloin keisari Augustus piti tunnettua maailmaa otteessaan. Augustus laajensi Rooman valtakunnan yltämään Euroopan suurille valtimoille, Reinille ja Tonavalle saakka. Uusien alueiden valtaaminen johti vääjäämättä tilanteeseen, jossa roomalaisten määrä moninkertaistui. Verojen kerääminen takasi kehityksen sekä ylimmän luokan leveät elintavat. Oli vuosi 5, ja väestönlaskennan aika.

Tuohon aikaan Farid piti minut, ainoan jälkeläisensä lähellään. Amirin valta oli kasvanut, ja luojani tiesi, ettemme selviäisi kauan kahdestaan. Pian minun ja Faridin aika tulisi päätökseensä ja alkaisi Faridin verilinjan aika. Olimme eläneet 500 vuotta kahdestaan. Viimeisen vuoden olimme viettäneet Eufratin laakson liepeillä seuraten, miten joskus niin kukoistanut Babylonia oli muuttumassa autioksi.

Sinä yönä meidät ajoi liikkeelle astrologia. Tapahtumat taivaalla olivat alkaneet vuorokausi takaperin, ja olimme kohdanneet tomuisella, Jerusalemiin johtavalla tiellä kameleilla ratsastavan kolmikon. Maagit. He olivat nähneet ihmeellisen asian nousevan yötaivaalle ja seuranneet sitä. Heidän matkansa tarkoituksena oli kertoa taivaalle ilmestyneen ihmenäkymän merkityksestä Juudean kuninkaalle Herodekselle. Minä en arvosta maagien ennuksia. Heidän kielensä olivat petollisia, ja niiden kielien laulu kaatoi hallitsijoita ja muutti historian kulkua. Yksi heistä oli nähnyt vuosisatoja sitten enneunen siitä, miten istuin valtaistuimella Kídaris-kruunu päässäni ja Persian kuninkaan viitta harteillani. Veljeni, kuningas Kambyses murhautti minut ennustuksen kuultuaan. Edelleen kuolemani varjot seurasivat selkäni takana ja nousivat sieltä pimentämään hyvän ympäriltäni. Keneenkään ei voinut luottaa, ei omaan veljeensä — eikä varsinkaan maageihin.

”Haluat seurata tähteä Betlehemiin, Bardiya?”, Farid sanoi ja heitti harteilleen matkaviitan.

Oli keskitalven aika. Vaikka päivät olivat lämpimiä, ja talven aurinko ja kosteus ruokkivat karua maata saaden sen kukoistamaan, oli yö kylmä. Farid ei pitänyt kylmästä, hän ei koko elämänsä aikana astunut lumisen ja jäisen maan kamaralle. Miksi niin — en tiedä. Vanhimmilla oli erikoisuutensa, ja järkevä jälkeläinen tiesi, mistä ei ollut soveliasta keskustella.

Puin paksun villakankaasta ommellun viitan ylleni ja vedin hupun pääni yli. Vaikka yö oli sees ja tähtitaivas häkellyttävän kirkas, nostin kaulaa suojaavan huivin nenänvarrelleni. Tällä kertaa se ei suojannut minua tuulen pöllyttämältä hiekalta vaan piilotti hahmoni pimeyteen. Modernin sähkövalon aikana syntyneet eivät tiedä pimeydestä mitään. Nykyaikana ilmiö tähtitaivaalla ei olisi kiinnittänyt samanlaista huomiota kuin vuonna 5. Auringon ollessa poissa taivaalta ainoa valonlähde öisin oli kuu, jonka ympärillä loisti huikaiseva tähtitaivas. Aavikoiden ja savannien yllä se kaartui kuin suuri kupoli ja taipui horisontin taakse. Nykyaikaisten kaupunkien valot söivät tähtien loisteen.

Tuona yönä kuu oli saanut seurakseen toisen valaisevan kohteen, ennennäkemättömän suuren ja kirkkaan tähden. Antakaa anteeksi silloinen tietämättömyyteni; meille kaikki taivaalla loistavat valopisteet olivat sama — tähtiä. Kun ymmärrys lisääntyi, saimme tietää, että oli tähtiä mutta oli myös planeettoja. Ja itseasiassa, jos tarkkoja ollaan (kuten minulla on tapana olla), tuona yönä ei loistanut tähti. Kyseessä oli Jupiterin konjuktio, eli kohtaaminen, Venuksen kanssa. Loiste oli ennennäkemätön. Mutta se ei tule jäämään elinaikanani viimeiseksi. Seuraavan kerran näkisin Betlehemin tähden vuonna 2065. Silloin ihmiskunta, mikäli se on olemassa, tietäisi mistä on kysymys. Mutta aikana, jolloin olimme tietämättömiä ja usko yliluonnolliseen tiedettä enemmän vallalla, Betlehemin tähti oli maageille merkki suuresta tapahtumasta.

Olin vakuuttunut siitä, ettei maagien matka kuningas Herodeksen luo tiennyt hyvää, tulisi jälleen ennustus uudesta kuninkaasta, joka veisi kruunun edeltäjältään ja jota kaikki palvoisivat. Hänen tähtensä oli noussut taivaalle, maagit olivat niin sanoneet. Farid ei ollut yhtä huolissaan kuin minä.

”Ihmiset. Heidän kuninkaansa ja vallanpitäjänsä, heidän sotansa ja aseena, kaikki vallan, kunnian ja rikkauden vuoksi”, Farid kuulosti halveksuvalta.

Mutta miten Farid voisi sitä ymmärtää?

Hänen kaltaisellaan ei ollut valtioiden rajoja, ei tarvetta kullalle ja rikkaudelle, hänen valtansa oli rajaton yli ihmiskunnan. Miksi hänen kaltaisensa olento välittäisi ihmisten ongelmista? Mutta minä halusin tietää, että kuka ihme oli hän, jonka tähti oli taivaalla niin kirkas, että se sattui silmiini.

Seurasimme maagien Larvandad, Hormisdad ja Gushnasaph jäljillä kohti Jerusalemia. Ympärillämme kohoilivat kalkkikivikukkulat. Niiden rinteille oli kasvanut vihreä ruoho talven viileyden ja kosteuden myötä. Kesäisin ne olivat auringonpolttamia, ruskean kuivuneen kasvuston peittämiä. Kukkuloiden välissä, laakson pohjaa kulkiessani aistin paimenet vartioimassa lammaslaumoja. Paimenet nukkuivat vuoroissa, toinen valvoi ja oli valppaana herättämään kumppaninsa, mikäli peto liikkuisi lähistöllä. He eivät tienneet, että tuona yönä planeetan huippupedot olivat lähempänä heidän laumojaan kuin koskaan. Mutta meitä ei heidän lampaansa kiinnostaneet. Jos olisimme saalistaneet, paimenet olisivat päätyneet saaliiksi. Mutta ei ollut metsästyksen aika, oli Betlehemin tähden aika, oli aika todistaa tapahtumaa, joka tulisi vaikuttamaan ihmiskunnan suuntaan seuraavan kahdentuhannen vuoden ajan.

Jos olisimme tienneet yön vaikutuksen historian ja ihmiskunnan kulkuun, siihen kaikkeen vuodatettuun vereen, sen nimeen oikeutettuun julmuuteen, syrjintään, olisimmeko toimineet toisin kuin tuona yönä toimimme? Jos meillä olisi ollut kirja, joka olisi kertonut tulevaisuuden historian, olisimmeko yrittäneet muuttaa sen kulkua? Mitä tiesimme siitä — tulevaisuuden muuttamisesta? Liikaa. Vaikka menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus olivat suoraviivaisia tapahtumia, oli niiden rinnalla vaihtoehtoisia aikajanoja. Saatoimme yhdellä teolla syöstä ajankulun sivuun. Mutta aika oli kuin joen uoma. Se hakeutui takaisin reitilleen. Joet ja aika, ne olivat voima, jolle vahvinkaan ei voinut minkään.

Kiipesimme kukkulalle. Kalkkikivi oli murentuvaa, hajosi sandaalin alle, sai varomattoman jalan lipsahtamaan. Mutta minua tai luojaani se ei horjuttanut. Pysähdyin Faridin rinnalle ja totesin saman kuin hänkin. Alla levittäytyi Betlehemin kaupunki. Tavallisesti se oli öisin täysin pimeä, mutta kirkas valoilmiö oli pysähtynyt kaupungin ylle ja loisti kirkkaampana kuin aikaisemmin. Farid vei kätensä selkänsä taakse ja otti ranteensa toisen kätensä otteeseen. Hän käänsi päätään hieman kallelleen, näytti kuuntelevan ja katselevan. Minä näin yössä paremmin kuin ihminen, oikeastaan paremmin kuin yöeläimetkin. Sen lisäksi, että näin pimeässä, näin myös kauas. Mutta minuakin paremmin näki Farid. Seurasin hänen eleitään. Olin satojen vuosien aikana oppinut tulkitsemaan niitä. Nyt tapahtui jotain, eikä se liittynyt pelkästään yötaivaalla loistavaan kohteeseen. Farid oli epävarma, ja se jos mikä oli minulle syy huoleen. Farid ei koskaan eoäröinyt, olihan hän minun luojani, hän oli herrani, korkein, valtias, pyhä, kallio, loppu ja alku, alfa ja omega, hän oli kaikkitietävä, herra joka näkee — hän oli absoluutti.

Yritin aistia, mitä Farid tunsi, ja todella, se häilyi heikkona jossain Betlehemin toisella laidalla, siellä se oli, läsnä. Käännähdin Faridia kohti ja etsin hänestä tunnetta. Miten meidän tulisi toimia? Pakenenko, taistelen? Mutta Farid oli järkähtämätön. Yössä värisi. Voima oli astunut lähelle. Se oli vastustaja, syyttäjä, tuomitsija, lohikäärme, ärjyvä leijona. Se oli Faridin vastakappale, hänen jininsä jang.

”Amir”, sana oli vain huokaus huulieni välistä.

Farid huomasi jälleen minutkin. Hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hetken hänen kasvoillaan juoksi varjoja, ja ne saivat hänen kasvonsa muuttumaan alati. Hetki oli lyhyt, ja kun hän katsoi minua silmiin, hän näytti samalta kuin viimeisen viidensadan vuoden ajan. Mutta näkymä oli ollut niin vaikuttava, että jäin se hypnotisoimaksi. Seisoin edelleen niillä sijoilla silmieni edessä Faridin muuttuvat kasvot. En edes huomannut, kun hän lähti päättäväisesti laskeutumaan kukkulalta suuntaan, joka oli mielestäni mitä järjettömin —siellä Amirin aura tuntui voimistuvan.

Seuraaminen — se oli kumma juttu. Kun sinulla on joku jota seurata, joku jolla on sinuun suurempi valta kuin itselläsi itseesi, et voi estää seuraamista. Niin sen täytyi ihmistenkin historiassa vuosituhansien ajan mennä. Ei ihminen itsessään ollut tyhmä. Mutta kun hän seurasi, tuli hänestä tyhmä, sokea arvoilleen ja moraalikäsitykselleen. Mutta mikä oli vielä tätä tyhmää yksilöä tyhmempi? Lauma. Sitä kutsutaan myös kollektiiviseksi tietoisuudeksi. Kuulostaa siten hienommalta kuin sanoa heidän olevan tyhmiä. Vampyyri kyllä ymmärtää kollektiivista mieltä, mutta meillä se ei ole niin monimutkainen kuin ihmisellä. Se ei anna sijaa poikkeamille. Ihmisistä löytyy yksilöitä, jotka eroavat kollektiivisesta ajattelusta ja vastustavat sitä. Vampyyrin tietoisuus taas oli yhteinen jokaisen verilinjalla olevan yksilön kesken, ja heidän tahtonsa oli heidän luojansa tahto.

Tuona yönäkin, kun järkeni kielsi minua seuraamasta Faridia, en voinut vastustaa. Seurasin luojaani alas kukkulalta ja astuin Betlehemiin johtavalle tielle. Betlehem oli tyypillinen pieni kylä Lähi-Idässä. Olette ehkä kuulleet tarinoita roomalaisista kaupungeista, kuten esimerkiksi Pompejista. Kun puhumme Pompejista ja Betlehemistä, puhumme asutuksesta samana aikakautena, mutta Betlehem ei ollut lainkaan kuten Pompeji, jossa jokainen tie ja rakennus oli mietitty tarkkaan ja aseteltu tietyn kaavan mukaan. Betlehemissä pikkuruiset talot olivat sikin sokin ja kadut leveämmät kuin roomalaisten kadut. Kapeimmilla kaduilla Roomassa saattoi kätellä naapuria kurottumalla ikkunasta toiseen. Joka pitää nykypäivän suurkaupunkeja ahtaina, ei ole vieraillut Roomassa ajanlaskun alussa, sanon minä.

Betlehem oli hiljainen. Ainoastaan läheisestä majatalosta kuului puheen sorinaa. Siellä myöhäiset matkalaiset nauttivat majatalon antimista. Yritin tarkentaa aistejani, käsittää mihin Farid oli kadonnut. Epätoivo otti valtaa minussa. Yritin kutsua luojaani, mutta hän ei ottanut kutsuani vastaan. En tiennyt missä hän oli, ja oliko hän jo kohdannut Amirin. Ja olisiko tuo kohtaaminen se viimeinen?

Jossain etäällä talon eteen kahlittu koira vaistosi minut ja aloitti epätoivoisen haukkunsa. Jos eläin olisi kyennyt, se olisi purrut kahleensa poikki ja paennut. Kaltaisellani on sellainen vaikutus eläimiin. Se aiheutti silloin tällöin minussa surua. Mitä olisinkaan antanut, jos kerran vielä olisin voinut silittää kauniin skyyttalaisen hevosen vaaleaa, kiiltävää kylkeä, nousta ratsaille ja katsoa sen selästä alas niihin, jotka kumarsivat edessäni. Ratsastaa alamaisteni keskuudessa kuten prinssi - violetti, kultaisin ompelein kuvioitu viitta harteillani. Mutta se aika oli mennyt. En ollut enää prinssi, Elamin mailla ei enää käynyt skyyttalaisten hevosten askel eikä ollut Persian suurta valtakuntaa.

Koiran haukun tahdittamana etenin syrjäisemmälle kujalle. Ilmassa väreilevä voima oli väkevämpi kuin aikaisemmin. Se ei ollut enää Faridin voima, joka noilla kaduilla jylisi, vaan Amirin läsnäolo oli kaiken yllä. Pysähdyin, epäröin. Voisinko kääntyä?

Bardiya, minua kutsuttiin.

Vereni virtasi kohti lähdettään. En voinut pysähtyä. Minun oli jatkettava. Astuin vaatimattoman rakennuksen pihalle. Oikealla, lähellä ulko-ovea pimeydessä vilahti olento. Se oli rotta. Kylmän puistatukset juoksivat lävitseni, ja nostin matkaviittani helmaa ylemmäs. En halunnut sen koskettavan maata. Kuvottavaa.

Bardiya.

Minua kutsuttiin.

Siirsin huomioni maassa vilistävistä olioista luojaani. Olin näkevinäni punaruskean, kiiltäväkuorisen ötökän vilistävän siellä missä rotta katosi näköaistini ulottumattomiin.

Kävelin viimeiset askeleeni kuin unessa. Kaiken teki hitaaksi ja tahmeaksi ylivirittyneet aistini. Käteni tarttui kahvaan ja avasi oven. Silloin näin se. Eläinten seimessä pieni ihmisen lapsi. Seimen toisella puolella seisoi liikkumatta Farid ja toisella Amir. He olivat kumpikin sanattomia ja eleettömiä. Eloton ja hyödytön sydämeni kipristyi rinnassani. Uskoin loppumme koittaneen.

Seimen lähellä oli sylikkäin kaksi ihmistä, mies ja nainen. He näyttivät levollisilta, niin onnellisilta kuin vastasyntyneen vanhemmat saattoivat olla. Heidän takanaan kuin kunniavartiosto seisoi eläimet, aasit, lampaat, lehmät. Yksikään eläimistä ei liikahtanut hermostuneena, ei yrittänyt paeta, kaikki katselivat seimeä.

Ja seuraavan vannon kautta verilinjojeni.

Olin kaupungin halki kulkiessani levittänyt ympärilleni ajatuksen — ette näe minua. Sama ajatus leijui ympärilläni myös tuohon eläinsuojaan astuessani, olin näkymätön. Ja tiedättehän, että minä olen kaikista voimakkain siinä kyvyssä. Ihmispariskunta ei reagoinut saapumiseeni, ja astuin epävarmana lähemmäs. Farid vilkaisi minuun lyhyesti, mutta Amir ei suonut minulle katsettakaan, enkä olisi voinut olla siitä kiitollisempi. Vanhimmat pystyisivät murskaamaan tavallisen vampyyrin paljain käsin ennen kuin sellainen ehtisi reagoimaan. Tiesin kyllä, että Amir tekisi minulle niin mielellään, mutta jokin tuossa paikassa oli vienyt hänen halunsa tuhota minut tai luojani. Syvällä varjoissa, Amirin takana, seisoi hänen vanhin jälkeläisensä Sheut. Sheut oli laillani puettu mustiin, ja jopa hänen tummat silmänsä oli rajattu mustalla, ja hän hyppyytti katsettaan vuoron perään minussa ja Faridissa. Hänen kätensä oli hänen kaapunsa alla ja puristi khopesin, egyptiläisen miekan kahvaa.

Astuin entistä lähemmäs ja näin sen — ihmislapsen seimessä. Vaikka lapsi oli vastasyntynyt, täysin avuton, hänen kätensä heilahti ja kasvonsa kääntyivät.

Hän näki minut.

”Hän todella on se — ihmisten kuningas”, Farid sanoi arameaksi katsellen samalla lapsen kasvoja.

”Totta todella, se se hän on”, Amir sanoi sumeriksi.

”Tunnetko sen…” Farid aloitti muinaispersian kielellä.

”… hänellä on se…” Amir jatkoi hepreaksi.

”...aura. Jumalainen aura”, Farid lopetti latinaksi.

Sisälläni nousi ymmärrys. Siellä se oli. Faridin ja Amirin voimakkaiden aurojen jylinä oli peittänyt aluksi sen alleen. Tuona yönä, jolloin Jupiter ja Venus olivat konjuktiossa ja loistivat Betlehemin yllä, tunsin ensimmäistä kertaa ihmisen ympärillä loistavan energia-auran. Se ei ollut samanlainen kuin minulla, Sheutilla, Amirilla, Faridilla. Se oli loistetta, kuin lapsen sisälle olisi asetettu koko universumi ja maailmankaikkeus.

30 vuotta Betlehemin tähden yön jälkeen seimessä nukkunut henkilö tuomittiin Pontius Pilatuksen hallintopalatsissa kuolemaan, ja hän kärsi julman kuolemantuomion Golgatan, pääkalloa muistuttavan kallion päällä. Sitä ennen hänen elämänsä piti sisällään asioita, jotka saivat meidätkin uskomaan siihen, että todellakin hänen sisällään asui voima, joka teki hänestä jotain muuta kuin tavalliset ihmiset olivat.

Vielä nykyisin, 2000 vuotta myöhemmin, kun ihmiset sytyttävät koteihinsa miljoonia tuikkivia pikkuvaloja ja suuria paperisia tähtiä ikkunoihinsa, ajattelen tuota yötä. Mitä silloin ikinä tapahtuikaan, tiedän, että se oli aito ihme. Sen sanoma soi edelleen ihmisten keskuudessa kerran vuodessa. Joskus seison jossain suuressa kaupungissa, jonkun korkean hotellin sviitissä ja katson ikkunasta yli kaupungin, jossa asuu miljoonia ihmisiä. Voisiko kaupungin ylle syttyä samanlainen tähti kuin sinä yönä? Voisiko ihmisten keskuuteen syntyä sellainen, joka muuttaisi syntymällään maailmanhistorian? Olisiko historia enemmän vai vähemmän verinen kuin nasaretilaisen syntymän jälkeinen historia? Huomaisiko nykyinen kiireinen ihmiskunta edes sellaista syntymää? Entä jos heitä syntyi jatkuvasti keskellemme, mutta heidän lamppunsa sammutettiin jo kehdossa?

Jupiter ja Venus jatkoivat ikuista kulkuaan jäisessä avaruudessa, ja minä ja Farid emme koskaan palanneet Betlehemiin. Kun poistuimme sieltä, lähti Amir Sheut vanavedessään toiseen suuntaan.  Tuona yhtenä yönä vanhimmat olivat sotimatta ja vihaamatta. Miksi emme voineet antaa sen tunteen kantaa vielä toisen ja kolmannen yön yli. Antaa sen kantaa yli kuukauden, sitten toisen, kolmannen, neljännen, kunnes vuodet olisivat vierineet, eikä kukaan olisi muistanut mitä sana sota tarkoitti.

4 kommenttia . Avainsanat: joulutarina, vampyyrit, novelli, anu kuusenoksa, prinssi jolla ei ollut sydäntä, seireenit, kymmenentuhannen kuningatar, spekulatiivinen fiktio