3.12.2019

Erilainen joulutarina

Kirjasarjaan liittyvä joulutarina Tapahtui aikaan keisari Augustuksen julkaistiin Kirjailijan kuulumiset -osiossa.

Kymmenentuhannen kuningatar julkaistiin huhtikussa 2019, kirja on tähän mennessä kirjasarjan parhaimmat arvostelut saanut osa.

Olemattomien jumala, sarjan neljäs osa, julkaistaan huhtikuussa 2020.

11.9.2018
Antti Tahvanaisen Kuningas jolla ei ollut kruunua julkaistaan Helsingin kirjamessuilla

18.6.2018
Kotisivut saivat uuden upean hahmogallerian

13.6.2018
Pikkuunen-blogissa arvostelu Seireeneistä

15.5.2018
Kouvolan Sanomat on julkaissut arvostelun Seireeneistä

30.4.2018
Lankaa kuluu -blogin Sartsa on arvostellut Seireenit-kirjan ja bloggari Pikkuunen Prinssi Jolla ei ollut sydäntä.

25.2.2018
Varjo Kustannus julkaisee Prinssin jatko-osan

Prinssi jolla ei ollut sydäntä saa jatkoa. Varjo Kustannus julkaisee Seireenit 14.4.2018. Kirjan kannet on suunnitellut ja toteuttanut Antti Tahvanainen. Jatko-osa on edeltäjäänsä hurjempi, ja vie lukijan syvälle vampyyrien salaperäiseen, yön kätkemään maailmaan, jossa petos, väkivalta ja erotiikka ovat osa kirjan karua maailmaa.

19.1.2018
Yhteistyö Scaraben kanssa päättyy jatko-osien osalta

Tällä viikolla Scarabe kustannus on ilmoittanut lopettavansa kirjojen kustannustoiminnan toistaiseksi. Prinssi jolla ei ollut sydäntä -kirjan jatko-osien optiot on vapautettu. Ellei kustantamot kiinnostu kirjasarjan jatkamisesta, tulevat jatko-osat ilmestymään jossain muussa kustannemuodossa. Vaikka vastoinkäymiset tällä hetkellä tuntuvat vuoria korkeammilta, ei periksi anneta. Prinssiä saa kuitenkin edelleen kirjakaupoista ja monista kirjastoista se on lainattavissa.

18.12.2017
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille

Kulunut vuosi on ollut menestyksekäs, olkoon seuraava vielä menestyksekkäämpi. Kiitos kaikille lukijoille ja yhteistyötahoille. Ensi vuonna tavataan.

Astun valoon puiden varjoista
Eessäni nyt kaikkeus avautuu
Jotain niin kovin kaunista
Ja taustalla vain syvä hiljaisuus

Seison täällä yksin seuranain
Revontulet ja tähdet sekä kuu
Tämän aina kannan mukanain
Pohjolaan aina palaan uudestaan

Täällä on kotini
Täällä on kirkkoni
Pohjolassa vietän jouluni

-Teemu Roivanen ja Leevi Lauri, Pohjolan joulu-

14.12.2017
Sivustolla on uusi välilehti

Sivustolle on lisätty kirjailijan kuulumiset -välilehti, jolla kirjasarjan kirjoittaja kertoo ajatuksistaan ja kokemuksistaan.

19.9.2017
Sivuja on päivitetty

Sivusto on saanut uuden sisältösivun Galleria. Siellä esitellään Antti Tahvanaisen taitelemia, kirjan tapahtumiin ja tunnelmiin liittyviä grafiikoita. Lisäksi Linkkejä-sivult a löytyy linkki Antin henkilökohtaisille portfolio-sivuille.

2.9.2017
Kirja on saatavilla monista verkkokirjakaupoista sekä kirjastoista

Prinssi jolla ei ollut sydäntä on tilattavissa monista verkkokaupoista. Hanki kirja -sivulta pääset klikkautumaan suoraan kirjaa myyville sivuille.

4.8.2017
Prinssi jolla ei ole sydäntä julkaistaan

Auroran tarinan kertovan vampyyritrilogian avaa Prinssi jolla ei ollut sydäntä. Kirjan julkistamistilaisuutta vietetään kirjailijan kotipaikkakunnalla Kouvolassa. Tilaisuudessa keskustellaan kirjasta, luetaan otteita siitä ja yleisö saa esittää kirjailijalle kysymyksiä. Kahvia, kakkua ja pientä suolaista tarjolla. Tervetuloa paikalle!

Tapahtui aikaan keisari Augustuksen

Tiistai 3.12.2019 - Kuusenoksa, Anu

Se tapahtui ajankautena, jolloin keisari Augustus piti tunnettua maailmaa otteessaan. Augustus laajensi Rooman valtakunnan yltämään Euroopan suurille valtimoille, Reinille ja Tonavalle saakka. Uusien alueiden valtaaminen johti vääjäämättä tilanteeseen, jossa roomalaisten määrä moninkertaistui. Verojen kerääminen takasi kehityksen sekä ylimmän luokan leveät elintavat. Oli vuosi 5, ja väestönlaskennan aika.

Tuohon aikaan Farid piti minut, ainoan jälkeläisensä lähellään. Amirin valta oli kasvanut, ja luojani tiesi, ettemme selviäisi kauan kahdestaan. Pian minun ja Faridin aika tulisi päätökseensä ja alkaisi Faridin verilinjan aika. Olimme eläneet 500 vuotta kahdestaan. Viimeisen vuoden olimme viettäneet Eufratin laakson liepeillä seuraten, miten joskus niin kukoistanut Babylonia oli muuttumassa autioksi.

Sinä yönä meidät ajoi liikkeelle astrologia. Tapahtumat taivaalla olivat alkaneet vuorokausi takaperin, ja olimme kohdanneet tomuisella, Jerusalemiin johtavalla tiellä kameleilla ratsastavan kolmikon. Maagit. He olivat nähneet ihmeellisen asian nousevan yötaivaalle ja seuranneet sitä. Heidän matkansa tarkoituksena oli kertoa taivaalle ilmestyneen ihmenäkymän merkityksestä Juudean kuninkaalle Herodekselle. Minä en arvosta maagien ennuksia. Heidän kielensä olivat petollisia, ja niiden kielien laulu kaatoi hallitsijoita ja muutti historian kulkua. Yksi heistä oli nähnyt vuosisatoja sitten enneunen siitä, miten istuin valtaistuimella Kídaris-kruunu päässäni ja Persian kuninkaan viitta harteillani. Veljeni, kuningas Kambyses murhautti minut ennustuksen kuultuaan. Edelleen kuolemani varjot seurasivat selkäni takana ja nousivat sieltä pimentämään hyvän ympäriltäni. Keneenkään ei voinut luottaa, ei omaan veljeensä — eikä varsinkaan maageihin.

”Haluat seurata tähteä Betlehemiin, Bardiya?”, Farid sanoi ja heitti harteilleen matkaviitan.

Oli keskitalven aika. Vaikka päivät olivat lämpimiä, ja talven aurinko ja kosteus ruokkivat karua maata saaden sen kukoistamaan, oli yö kylmä. Farid ei pitänyt kylmästä, hän ei koko elämänsä aikana astunut lumisen ja jäisen maan kamaralle. Miksi niin — en tiedä. Vanhimmilla oli erikoisuutensa, ja järkevä jälkeläinen tiesi, mistä ei ollut soveliasta keskustella.

Puin paksun villakankaasta ommellun viitan ylleni ja vedin hupun pääni yli. Vaikka yö oli sees ja tähtitaivas häkellyttävän kirkas, nostin kaulaa suojaavan huivin nenänvarrelleni. Tällä kertaa se ei suojannut minua tuulen pöllyttämältä hiekalta vaan piilotti hahmoni pimeyteen. Modernin sähkövalon aikana syntyneet eivät tiedä pimeydestä mitään. Nykyaikana ilmiö tähtitaivaalla ei olisi kiinnittänyt samanlaista huomiota kuin vuonna 5. Auringon ollessa poissa taivaalta ainoa valonlähde öisin oli kuu, jonka ympärillä loisti huikaiseva tähtitaivas. Aavikoiden ja savannien yllä se kaartui kuin suuri kupoli ja taipui horisontin taakse. Nykyaikaisten kaupunkien valot söivät tähtien loisteen.

Tuona yönä kuu oli saanut seurakseen toisen valaisevan kohteen, ennennäkemättömän suuren ja kirkkaan tähden. Antakaa anteeksi silloinen tietämättömyyteni; meille kaikki taivaalla loistavat valopisteet olivat sama — tähtiä. Kun ymmärrys lisääntyi, saimme tietää, että oli tähtiä mutta oli myös planeettoja. Ja itseasiassa, jos tarkkoja ollaan (kuten minulla on tapana olla), tuona yönä ei loistanut tähti. Kyseessä oli Jupiterin konjuktio, eli kohtaaminen, Venuksen kanssa. Loiste oli ennennäkemätön. Mutta se ei tule jäämään elinaikanani viimeiseksi. Seuraavan kerran näkisin Betlehemin tähden vuonna 2065. Silloin ihmiskunta, mikäli se on olemassa, tietäisi mistä on kysymys. Mutta aikana, jolloin olimme tietämättömiä ja usko yliluonnolliseen tiedettä enemmän vallalla, Betlehemin tähti oli maageille merkki suuresta tapahtumasta.

Olin vakuuttunut siitä, ettei maagien matka kuningas Herodeksen luo tiennyt hyvää, tulisi jälleen ennustus uudesta kuninkaasta, joka veisi kruunun edeltäjältään ja jota kaikki palvoisivat. Hänen tähtensä oli noussut taivaalle, maagit olivat niin sanoneet. Farid ei ollut yhtä huolissaan kuin minä.

”Ihmiset. Heidän kuninkaansa ja vallanpitäjänsä, heidän sotansa ja aseena, kaikki vallan, kunnian ja rikkauden vuoksi”, Farid kuulosti halveksuvalta.

Mutta miten Farid voisi sitä ymmärtää?

Hänen kaltaisellaan ei ollut valtioiden rajoja, ei tarvetta kullalle ja rikkaudelle, hänen valtansa oli rajaton yli ihmiskunnan. Miksi hänen kaltaisensa olento välittäisi ihmisten ongelmista? Mutta minä halusin tietää, että kuka ihme oli hän, jonka tähti oli taivaalla niin kirkas, että se sattui silmiini.

Seurasimme maagien Larvandad, Hormisdad ja Gushnasaph jäljillä kohti Jerusalemia. Ympärillämme kohoilivat kalkkikivikukkulat. Niiden rinteille oli kasvanut vihreä ruoho talven viileyden ja kosteuden myötä. Kesäisin ne olivat auringonpolttamia, ruskean kuivuneen kasvuston peittämiä. Kukkuloiden välissä, laakson pohjaa kulkiessani aistin paimenet vartioimassa lammaslaumoja. Paimenet nukkuivat vuoroissa, toinen valvoi ja oli valppaana herättämään kumppaninsa, mikäli peto liikkuisi lähistöllä. He eivät tienneet, että tuona yönä planeetan huippupedot olivat lähempänä heidän laumojaan kuin koskaan. Mutta meitä ei heidän lampaansa kiinnostaneet. Jos olisimme saalistaneet, paimenet olisivat päätyneet saaliiksi. Mutta ei ollut metsästyksen aika, oli Betlehemin tähden aika, oli aika todistaa tapahtumaa, joka tulisi vaikuttamaan ihmiskunnan suuntaan seuraavan kahdentuhannen vuoden ajan.

Jos olisimme tienneet yön vaikutuksen historian ja ihmiskunnan kulkuun, siihen kaikkeen vuodatettuun vereen, sen nimeen oikeutettuun julmuuteen, syrjintään, olisimmeko toimineet toisin kuin tuona yönä toimimme? Jos meillä olisi ollut kirja, joka olisi kertonut tulevaisuuden historian, olisimmeko yrittäneet muuttaa sen kulkua? Mitä tiesimme siitä — tulevaisuuden muuttamisesta? Liikaa. Vaikka menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus olivat suoraviivaisia tapahtumia, oli niiden rinnalla vaihtoehtoisia aikajanoja. Saatoimme yhdellä teolla syöstä ajankulun sivuun. Mutta aika oli kuin joen uoma. Se hakeutui takaisin reitilleen. Joet ja aika, ne olivat voima, jolle vahvinkaan ei voinut minkään.

Kiipesimme kukkulalle. Kalkkikivi oli murentuvaa, hajosi sandaalin alle, sai varomattoman jalan lipsahtamaan. Mutta minua tai luojaani se ei horjuttanut. Pysähdyin Faridin rinnalle ja totesin saman kuin hänkin. Alla levittäytyi Betlehemin kaupunki. Tavallisesti se oli öisin täysin pimeä, mutta kirkas valoilmiö oli pysähtynyt kaupungin ylle ja loisti kirkkaampana kuin aikaisemmin. Farid vei kätensä selkänsä taakse ja otti ranteensa toisen kätensä otteeseen. Hän käänsi päätään hieman kallelleen, näytti kuuntelevan ja katselevan. Minä näin yössä paremmin kuin ihminen, oikeastaan paremmin kuin yöeläimetkin. Sen lisäksi, että näin pimeässä, näin myös kauas. Mutta minuakin paremmin näki Farid. Seurasin hänen eleitään. Olin satojen vuosien aikana oppinut tulkitsemaan niitä. Nyt tapahtui jotain, eikä se liittynyt pelkästään yötaivaalla loistavaan kohteeseen. Farid oli epävarma, ja se jos mikä oli minulle syy huoleen. Farid ei koskaan eoäröinyt, olihan hän minun luojani, hän oli herrani, korkein, valtias, pyhä, kallio, loppu ja alku, alfa ja omega, hän oli kaikkitietävä, herra joka näkee — hän oli absoluutti.

Yritin aistia, mitä Farid tunsi, ja todella, se häilyi heikkona jossain Betlehemin toisella laidalla, siellä se oli, läsnä. Käännähdin Faridia kohti ja etsin hänestä tunnetta. Miten meidän tulisi toimia? Pakenenko, taistelen? Mutta Farid oli järkähtämätön. Yössä värisi. Voima oli astunut lähelle. Se oli vastustaja, syyttäjä, tuomitsija, lohikäärme, ärjyvä leijona. Se oli Faridin vastakappale, hänen jininsä jang.

”Amir”, sana oli vain huokaus huulieni välistä.

Farid huomasi jälleen minutkin. Hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hetken hänen kasvoillaan juoksi varjoja, ja ne saivat hänen kasvonsa muuttumaan alati. Hetki oli lyhyt, ja kun hän katsoi minua silmiin, hän näytti samalta kuin viimeisen viidensadan vuoden ajan. Mutta näkymä oli ollut niin vaikuttava, että jäin se hypnotisoimaksi. Seisoin edelleen niillä sijoilla silmieni edessä Faridin muuttuvat kasvot. En edes huomannut, kun hän lähti päättäväisesti laskeutumaan kukkulalta suuntaan, joka oli mielestäni mitä järjettömin —siellä Amirin aura tuntui voimistuvan.

Seuraaminen — se oli kumma juttu. Kun sinulla on joku jota seurata, joku jolla on sinuun suurempi valta kuin itselläsi itseesi, et voi estää seuraamista. Niin sen täytyi ihmistenkin historiassa vuosituhansien ajan mennä. Ei ihminen itsessään ollut tyhmä. Mutta kun hän seurasi, tuli hänestä tyhmä, sokea arvoilleen ja moraalikäsitykselleen. Mutta mikä oli vielä tätä tyhmää yksilöä tyhmempi? Lauma. Sitä kutsutaan myös kollektiiviseksi tietoisuudeksi. Kuulostaa siten hienommalta kuin sanoa heidän olevan tyhmiä. Vampyyri kyllä ymmärtää kollektiivista mieltä, mutta meillä se ei ole niin monimutkainen kuin ihmisellä. Se ei anna sijaa poikkeamille. Ihmisistä löytyy yksilöitä, jotka eroavat kollektiivisesta ajattelusta ja vastustavat sitä. Vampyyrin tietoisuus taas oli yhteinen jokaisen verilinjalla olevan yksilön kesken, ja heidän tahtonsa oli heidän luojansa tahto.

Tuona yönäkin, kun järkeni kielsi minua seuraamasta Faridia, en voinut vastustaa. Seurasin luojaani alas kukkulalta ja astuin Betlehemiin johtavalle tielle. Betlehem oli tyypillinen pieni kylä Lähi-Idässä. Olette ehkä kuulleet tarinoita roomalaisista kaupungeista, kuten esimerkiksi Pompejista. Kun puhumme Pompejista ja Betlehemistä, puhumme asutuksesta samana aikakautena, mutta Betlehem ei ollut lainkaan kuten Pompeji, jossa jokainen tie ja rakennus oli mietitty tarkkaan ja aseteltu tietyn kaavan mukaan. Betlehemissä pikkuruiset talot olivat sikin sokin ja kadut leveämmät kuin roomalaisten kadut. Kapeimmilla kaduilla Roomassa saattoi kätellä naapuria kurottumalla ikkunasta toiseen. Joka pitää nykypäivän suurkaupunkeja ahtaina, ei ole vieraillut Roomassa ajanlaskun alussa, sanon minä.

Betlehem oli hiljainen. Ainoastaan läheisestä majatalosta kuului puheen sorinaa. Siellä myöhäiset matkalaiset nauttivat majatalon antimista. Yritin tarkentaa aistejani, käsittää mihin Farid oli kadonnut. Epätoivo otti valtaa minussa. Yritin kutsua luojaani, mutta hän ei ottanut kutsuani vastaan. En tiennyt missä hän oli, ja oliko hän jo kohdannut Amirin. Ja olisiko tuo kohtaaminen se viimeinen?

Jossain etäällä talon eteen kahlittu koira vaistosi minut ja aloitti epätoivoisen haukkunsa. Jos eläin olisi kyennyt, se olisi purrut kahleensa poikki ja paennut. Kaltaisellani on sellainen vaikutus eläimiin. Se aiheutti silloin tällöin minussa surua. Mitä olisinkaan antanut, jos kerran vielä olisin voinut silittää kauniin skyyttalaisen hevosen vaaleaa, kiiltävää kylkeä, nousta ratsaille ja katsoa sen selästä alas niihin, jotka kumarsivat edessäni. Ratsastaa alamaisteni keskuudessa kuten prinssi - violetti, kultaisin ompelein kuvioitu viitta harteillani. Mutta se aika oli mennyt. En ollut enää prinssi, Elamin mailla ei enää käynyt skyyttalaisten hevosten askel eikä ollut Persian suurta valtakuntaa.

Koiran haukun tahdittamana etenin syrjäisemmälle kujalle. Ilmassa väreilevä voima oli väkevämpi kuin aikaisemmin. Se ei ollut enää Faridin voima, joka noilla kaduilla jylisi, vaan Amirin läsnäolo oli kaiken yllä. Pysähdyin, epäröin. Voisinko kääntyä?

Bardiya, minua kutsuttiin.

Vereni virtasi kohti lähdettään. En voinut pysähtyä. Minun oli jatkettava. Astuin vaatimattoman rakennuksen pihalle. Oikealla, lähellä ulko-ovea pimeydessä vilahti olento. Se oli rotta. Kylmän puistatukset juoksivat lävitseni, ja nostin matkaviittani helmaa ylemmäs. En halunnut sen koskettavan maata. Kuvottavaa.

Bardiya.

Minua kutsuttiin.

Siirsin huomioni maassa vilistävistä olioista luojaani. Olin näkevinäni punaruskean, kiiltäväkuorisen ötökän vilistävän siellä missä rotta katosi näköaistini ulottumattomiin.

Kävelin viimeiset askeleeni kuin unessa. Kaiken teki hitaaksi ja tahmeaksi ylivirittyneet aistini. Käteni tarttui kahvaan ja avasi oven. Silloin näin se. Eläinten seimessä pieni ihmisen lapsi. Seimen toisella puolella seisoi liikkumatta Farid ja toisella Amir. He olivat kumpikin sanattomia ja eleettömiä. Eloton ja hyödytön sydämeni kipristyi rinnassani. Uskoin loppumme koittaneen.

Seimen lähellä oli sylikkäin kaksi ihmistä, mies ja nainen. He näyttivät levollisilta, niin onnellisilta kuin vastasyntyneen vanhemmat saattoivat olla. Heidän takanaan kuin kunniavartiosto seisoi eläimet, aasit, lampaat, lehmät. Yksikään eläimistä ei liikahtanut hermostuneena, ei yrittänyt paeta, kaikki katselivat seimeä.

Ja seuraavan vannon kautta verilinjojeni.

Olin kaupungin halki kulkiessani levittänyt ympärilleni ajatuksen — ette näe minua. Sama ajatus leijui ympärilläni myös tuohon eläinsuojaan astuessani, olin näkymätön. Ja tiedättehän, että minä olen kaikista voimakkain siinä kyvyssä. Ihmispariskunta ei reagoinut saapumiseeni, ja astuin epävarmana lähemmäs. Farid vilkaisi minuun lyhyesti, mutta Amir ei suonut minulle katsettakaan, enkä olisi voinut olla siitä kiitollisempi. Vanhimmat pystyisivät murskaamaan tavallisen vampyyrin paljain käsin ennen kuin sellainen ehtisi reagoimaan. Tiesin kyllä, että Amir tekisi minulle niin mielellään, mutta jokin tuossa paikassa oli vienyt hänen halunsa tuhota minut tai luojani. Syvällä varjoissa, Amirin takana, seisoi hänen vanhin jälkeläisensä Sheut. Sheut oli laillani puettu mustiin, ja jopa hänen tummat silmänsä oli rajattu mustalla, ja hän hyppyytti katsettaan vuoron perään minussa ja Faridissa. Hänen kätensä oli hänen kaapunsa alla ja puristi khopesin, egyptiläisen miekan kahvaa.

Astuin entistä lähemmäs ja näin sen — ihmislapsen seimessä. Vaikka lapsi oli vastasyntynyt, täysin avuton, hänen kätensä heilahti ja kasvonsa kääntyivät.

Hän näki minut.

”Hän todella on se — ihmisten kuningas”, Farid sanoi arameaksi katsellen samalla lapsen kasvoja.

”Totta todella, se se hän on”, Amir sanoi sumeriksi.

”Tunnetko sen…” Farid aloitti muinaispersian kielellä.

”… hänellä on se…” Amir jatkoi hepreaksi.

”...aura. Jumalainen aura”, Farid lopetti latinaksi.

Sisälläni nousi ymmärrys. Siellä se oli. Faridin ja Amirin voimakkaiden aurojen jylinä oli peittänyt aluksi sen alleen. Tuona yönä, jolloin Jupiter ja Venus olivat konjuktiossa ja loistivat Betlehemin yllä, tunsin ensimmäistä kertaa ihmisen ympärillä loistavan energia-auran. Se ei ollut samanlainen kuin minulla, Sheutilla, Amirilla, Faridilla. Se oli loistetta, kuin lapsen sisälle olisi asetettu koko universumi ja maailmankaikkeus.

30 vuotta Betlehemin tähden yön jälkeen seimessä nukkunut henkilö tuomittiin Pontius Pilatuksen hallintopalatsissa kuolemaan, ja hän kärsi julman kuolemantuomion Golgatan, pääkalloa muistuttavan kallion päällä. Sitä ennen hänen elämänsä piti sisällään asioita, jotka saivat meidätkin uskomaan siihen, että todellakin hänen sisällään asui voima, joka teki hänestä jotain muuta kuin tavalliset ihmiset olivat.

Vielä nykyisin, 2000 vuotta myöhemmin, kun ihmiset sytyttävät koteihinsa miljoonia tuikkivia pikkuvaloja ja suuria paperisia tähtiä ikkunoihinsa, ajattelen tuota yötä. Mitä silloin ikinä tapahtuikaan, tiedän, että se oli aito ihme. Sen sanoma soi edelleen ihmisten keskuudessa kerran vuodessa. Joskus seison jossain suuressa kaupungissa, jonkun korkean hotellin sviitissä ja katson ikkunasta yli kaupungin, jossa asuu miljoonia ihmisiä. Voisiko kaupungin ylle syttyä samanlainen tähti kuin sinä yönä? Voisiko ihmisten keskuuteen syntyä sellainen, joka muuttaisi syntymällään maailmanhistorian? Olisiko historia enemmän vai vähemmän verinen kuin nasaretilaisen syntymän jälkeinen historia? Huomaisiko nykyinen kiireinen ihmiskunta edes sellaista syntymää? Entä jos heitä syntyi jatkuvasti keskellemme, mutta heidän lamppunsa sammutettiin jo kehdossa?

Jupiter ja Venus jatkoivat ikuista kulkuaan jäisessä avaruudessa, ja minä ja Farid emme koskaan palanneet Betlehemiin. Kun poistuimme sieltä, lähti Amir Sheut vanavedessään toiseen suuntaan.  Tuona yhtenä yönä vanhimmat olivat sotimatta ja vihaamatta. Miksi emme voineet antaa sen tunteen kantaa vielä toisen ja kolmannen yön yli. Antaa sen kantaa yli kuukauden, sitten toisen, kolmannen, neljännen, kunnes vuodet olisivat vierineet, eikä kukaan olisi muistanut mitä sana sota tarkoitti.

4 kommenttia . Avainsanat: joulutarina, vampyyrit, novelli, anu kuusenoksa, prinssi jolla ei ollut sydäntä, seireenit, kymmenentuhannen kuningatar, spekulatiivinen fiktio

And so it begins -King Theoden-

Torstai 14.12.2017

Tykkään dramatisoinnista. Siksi päädyin lainaamaan kuningas Théodenia tähän vuoden päättävään kirjoitukseeni. Tämä vuosi on ollut erityinen siksi, että minun esikoiskirjani Prinssi jolla ei ollut sydäntä julkaisitiin elokuun alussa. Täytyy perherauhan säilyttämiseksi mainita, että on se erityinen siksikin, että viikko julkkareista vietettiin häitäni. Eli kuluvana vuonna oli paljon tärkeitä asioita. Jos oikein lyyriseksi heittäydytään, niin kirjan julkaisussa ja häissä on jotain yhteistä. Molempia edeltää aika, jolloin rakennetaan jotain intiimiä, pidetään se omana ja ehkä piilossa muilta. Sitten koittaa päivä, jolloin se esitellään kaikille julkisesti. Häitä edelsi kahdenkymmenen vuoden huolellinen rakentelu pitäen sisällään paljon kauniita sanoja, unettomia öitä ja omistautumista, omistautumista. Samaa hellyyttä ja vaalimista olen tarjoillut kirjasarjalleni viimeisen kolmen vuoden ajan. Ja viimein koitti elokuinen iltapäivä jolloin kaikki työ palkittiin.

Siinä se nyt on. Rakkaudella rakennettu, intohimolla hiottu, minun kirjoittamani kirja. Se, joka piti olla aluksi vain puolisoni luettava, sitten ystävieni, ja nälkä kasvoi syödessä - myös kustantamoiden luettava. Kolme vuotta takaperin, ensimmäisiä sanoja wordiin tapaillessani, en ollut edes villeimmissä kuvitelmissani kuvitellut, että kirjani julkaistaisiin. Julkaisua suurempaa hämmennystä on aiheuttanut se, että sadat tutut ja tuntemattomat ihmiset ovat lukeneet sitä. Eikö ole yllättävää, että kirjan julkiseksi saattaminen johtaa siihen, että ihmiset lukevat sitä?

Ja niin he todellä tekivät, lukivat sitä. Ja mitä siitä seurasi? Mielipiteitä, arvosteluja, kritiikkiä, kiitosta. Aivan uskomatonta. Toki kirjasta oli tullut palautetta kustantamoilta sekä kirjan koelukijoita, mutta siitäkin huolimatta kirjan osakseen saama palaute on vetänyt hiljaiseksi ja nöyräksi. Nöyränä on hyvä pysyä, sillä korkealta tullaan kovaa alas, eikä se tunnu kivalta. Mätkähtäminen naamalleen kriittikkojen kovien sanojen päälle sattuu ihan perkeleesti. Tietenkään kaikki palaute ei ole ollut pelkästään hyvää. Lukukokemus on subjektiivinen kokemus, ja eri ihmiset arvostavat eri asioita kirjoissa.

Kirjan yksi ongelma on ollut se, että osa lukijoista ei ole löytänyt kirjasta sitä, mitä olen sillä halunnut luoda. Kirjan hahmojen keskeisiin suhteiisin asetetaan paljon odotuksia, joita kirja ei täytä eikä sen ole tarkoituskaan täyttää. Prinssi jolla ei ollut sydäntä ei ole genreltään vampyyriromantiikkaa eikä oikein minkäänlaista romantiikkaa. Yritin ennen tätä kirjoitusta miettiä, kuinka monta romanttiseksi kirjallisuudeksi luokiteltavaa kirjaa olen lukenut - en yhtään. En myöskään katsele romanttisia elokuvia. Koska en genreen ole tutustunut, ei se ole vahvinta aluettani. Olen tavoitellut kirjallani eeppisen fantasian maailmaa, jonka olen piilottanut arkisen maailman keskelle. Keksittyjen kielien sijaan olen käyttänyt meidän keskellämme puhuttavia kieliä. Muukalaisten kieltä, joka on kuitenkin koko ajan ympärillämme. Kuvitteellisten maailmojen ja niihin liittyvien ihmeellisyyksien sijaan olen pyrkinyt luomaan ympärillämme olevasta maailmasta uudenlaisen. Millainen meidän maailmamme on, jos sitä katselee fantasiamaailman kakkuloiden läpi. Paikat ovat olemassa olevia, olevaiseen maailmaan liittyviä paikkoja, mutta niitä ei suoraan nimetä, ei ainakaan nykykielen nimillä.

Aluksi minua ilahdutti se, että kirjan yksi keskeisin hahmo eli Aurora sai paljon palautetta siitä, miten rasittava ja ärsyttävä hän on. Hiljaa mielessäni myhäilin, että odottakaahan vaan. Hänen kuuluukin olla rasittava, naiivi ja täysin ulalla asioista, joita hänen ympärillään tapahtuu. Aurora on kuin satujen hahmo, joka elää lumouksen ympäröimänä. Mutta kyseinen hahmo on kääntynyt kirjaa vastaan. Aurora on noussut kirjan päähenkilöksi, vaikka kirjassa on vain monta keskeistä hahmoa ja vampyyrien maailma ja verilinjat ovat kirjan pääteema. Kirja siis vaatii vahvan päähenkilön. Okei, nyt sen näen. Mutta Aurora on hieman huono vaihtoehto toimimaan kirjan päähenkilönä. Kirjan kolme ensimmäistä osaa kertovat Auroran tarinan. Prinssi jolla ei ollut sydäntä kertoo Judaksen tarinan muun kerronnan ohessa. Lisäksi Prinssi sisältää muutaman muun kirjasarjan keskeisen hahmon tarinan.

Kirjan julkkareissa kerroin, että mielestäni Prinssin suurin ongelma on se, että sen tehtävä on esittellä kirjasarjan hahmot, taustat sekä kirjan maailmaan liittyvät lainalaisuudet. Prinssissä vasta verryttelen jalkojani tyyliin: Take her to sea Mr. Murdoch. Let's stretch her legs -kapteeni Smith Titanicista- (Valehtelin teille aikaisemmin. Olen ollut yhden romanttisen elokuvan fani). Kirjasarjan seuraavassa osassa pääsen päästämään voimat valloilleen. Jatko-osa tulee syöksemään tarinan syvälle kirjasarjan yliluonnolliseen maailmaan, jossa verilinjat ja niihin liittyvät seikat tulevat olemaan pääosassa. Romantiikka ja erotiikka kuuluvat elämään, mutta ne eivät jatkossakaan tule olemaan kirjasarjan keskeisin teema. Kirjasarjan maailma on kylmä ja pimeä, eikä romantiikalla juuri ole valoa ja lämpöä kukkia. Ja mitä syvemmälle päästään, sitä karuimmiksi olosuhteet muuttuvat. Kehenkään ei voi luottaa, kukaan ei saa synninpäästöä.

Tämä kirjoitus syntyi halustani koota ajatuksiani kokemuksistani ja samalla tuoda niitä muidenkin luettavaksi. Vuosi 2017 on lopuillaan, ja seuraavasta vuodesta on tulossa tätäkin upeampi. Henkilökohtaisessa elämässäni tapahtuu suuria. Olen juuri saanut kolmen ja puolen vuoden opinnot valmiiksi, valmistun uuteen ammattiin ja aloitan vuoden alusta uudessa työssä. Upeaa on myös Prinssin jatko-osan valmistelu. Antti Tahvanaisen kanssa tehdään yhteistyötä, ja tiimiin on liittynyt aikaisempaa suuremmalla roolilla Laura Tolvanen. Tästä olen todella otettu. Kirjan julkaisussa olen ollut eniten yllättynyt siitä, miten mahtavia ihmisiä olen sen kautta saanut ympärilleni. Yhteistyö Antin kanssa lähti liikkeelle pienestä ajatuksen siemenestä, jonka sain kuljeskellessani Kyamkin kampuksella grafiikkojen töitä katsellen. Uskon jollain tasolla, että jotkut asiat tapahtuvat, koska niiden kuuluu tapahtua. Se on tarkoitus, ehkä kohtalo tai johdatus. Kaikki ovat mukana suurella intohimolla ja pyyteettömästi. Kirjan julkaisu ja siihen liittyvät asiat tuntuvat kiehtovan ja innostavan ihmisiä. Se on hienoa. Kirjoittamisen alkuaikoina luin jonkun kirjailija-alun kirjoituksen siitä, että kustannussopimuksen kirjoittamisen jälkeen kannattaa unohtaa kaikki vaalenapunaiset kuvitelmat. Ei kannata. Tämä kaikki on ollut sen arvoista ja enemmänkin. Ensi vuonna tykitetään vielä kovemmin.

Kirjailija jää nyt joululomalle ja pyrkii lumoutumaan joulun magiikasta ja tarinasta sekä perheestään. Ensi vuonna palataan isosti. Hyvää joulua ja menestyksekästä uutta vuotta kallisarvoiset lukijani.

1 kommentti . Avainsanat: prinssi jolla ei ollut sydäntä, anu kuusenoksa, blogi, kirjallisuus, kirja